Helsingin ydinkeskustassa on laaja tarjonta lounasravintoloita. Monet ketjut ovat vallanneet keskeisimmät paikat tutuilla ravintoloillaan, joita näkee myös Kehä kolmosen ulkopuolella. Italialaistyylinen La Famiglia on yksi keskustan ravintoloista, ja se sijaitsee Keskuskadulla, aivan Aleksin kulmilla ja kuuluisaa Stockmannin tavarataloa vastapäätä. Päätin viikolla käväistä kokeilemassa raflan lounastarjontaa ja astuin sisään. Seisahduin hetkeksi baarin ja ravintolasalin erottaneelle käytävälle katsellakseni ensin vähän ympärilleni, sillä vierailin tässä ravintolassa ensimmäistä kertaa. Melko pian baarin takaa tuli tarjoilijatar ja toivotti minut tervetulleeksi. Kerroin, että olen ensimmäistä kertaa ja tiedustelin, miten lounastaminen toimii ravintolassa. Tarjoilija esitteli nopeasti ravintolasalin ja käytännöt lyhyesti. Lounaan sai joko pöytään tarjoiltuna tai buffetista itse noutaen. Istahdin pitkän pöydän ääreen ja istuin siinä tovin. Kun tarjoilija ei tullut hakemaan tilaustani, nousin ylös ja kysyin ohi kiitäneeltä tarjoilijalta, onko pitkä pöytä kenties varattu. Pöytä oli kuin olikin varattu, ja kun vaihdoin paikkaa ja siirryin peremmälle, laittoi tarjoilija pöydälle varattu-kyltin. Valitsin lyhyemmän pöydän enkä ehtinyt istahtaa, kun tarjoilija kysyi, olenko yksin. Vastasin olevani, jolloin hän kehotti istumaan vastapäisen kahden istuttavan pöydän ääreen. Jälleen ilmestyi varattu-kyltti nyt tuon kuuden hengen pöydälle. Näytti siltä, kuin pöytävaraukset olisi unohtunut merkitä koko ravintolassa. Tämä oli toisaalta ymmärrettävää, sillä olihan kello vasta vähän yli yksitoista ja ravintola oli vain hetki sitten avannut ovensa.
Pääsin vihdoin tilaamaan lounaan ja valitsin lohi-pinaattirisottoa pöytään kannettuna. Kysyin tarjoilijalta, kävikö ravintolassa lounasseteli maksuvälineeksi, johon sain vähän ylimielisen hymähdyksen ja äidillisen tottakai-vastauksen. Annoksen hinta huoneenlämpöisellä vesilasillisella oli 9,70 euroa eikä siihen kuulunut mitään alkuruokaa tai jälkiruokaa kolmen patonginpalan leipäkoria lukuun ottamatta. Ruoka tuli pöytään kohtuullisen odottelun jälkeen, ja annos yllätti pienuudellaan. Lautasella oli pienen nyrkin kokoinen paakku keitettyä riisiä, jonka päälle oli nostettu kapea lohifilee pinaatinlehdillä peiteltynä. Jäin äimistelemään pikkuriikkistä ateriaa niin pitkäksi aikaa, että ohi kulkenut tarjoilija tuli kysymään, oli minulla kaikki kunnossa, kun en ollut vielä aloittanut ruokailua. En valittanut ja pyysin häntä tuomaan laskun, jotta pääsen jatkamaan matkaani nopeammin. Pistelin pienen satsin suihini pikavauhtia, ja täytyy kyllä kehua, että ruuan maku oli kieltämättä herkullinen ja erittäin maukas. Ruuassa ei siis tällä kertaa tainnut olla paljoakaan vikaa, mutta muuten ravintola La Famiglian yleinen atmosfääri ei ollut oikein kehuttava. Sähläily pöytävarausten kanssa, arrogantti henkilökunta ja heikko informointi paikan palveluista jäi negatiivisesti mieleen, mistä seuraa, että tuskin palaan ainakaan lounaalle vähään aikaan.
Makoisat kahvit ryystettyään Eino vaihtoi kadun puolta noin kymmentä vaille yksi iltapäivällä ja siirrätti itsensä kunnantalon vaatimattomasta paraatiovesta sisätiloihin käytävänomaiseen aulaan, jonka oikeanpuoleisella seinustalla, sisälle tultaessa, oli vastaanottopiste laakean lasiseinän takana. Keskelle tuon akvaarion ikkunaa oli lasileikkurilla tehty pieni pyöreä reikä mitä ilmeisimmin vastaanottovirkailijan kanssa kommunikointia varten. Nuori vaaleahiuksinen virkailijatar vastaili parhaillaan puhelimeen tai tarkemmin sanottuna sankaluuriin, joka kaartui korvalehdet peittäneestä kuulokekojeesta leuan tietämille ja siis suurin piirtein suun eteen kaapaten mikroskooppiseen mikrofoniinsa kaiken, mitä sylki suuhun toi ja toimittaakseen sanoman sitten elektronisia johtimia pitkin puhelinoperaation toisessa päässä kuunnelleen henkilön korvaan. Puhelu ei ollut pitkä ja Eino sai seuraavaksi puheenvuoron. Hän ilmoittautui kunnanjohtajan puheille, ja sentraalisantranakin toiminut virkailijatar ilmoitti vieraan saapumisesta napakalla sisäpuhelulla ja ohjasi sitten Eikan odottelemaan ja istumaan peremmälle aulan keinonahkaiselle sohvalle, kunnes johtaja sitten aikanaan tulisi henkilökohtaisesti noutamaan odottamansa kyläilijän. Minuutit kuluivat ja lähes tarkalleen kello kolmetoista sivukäytävältä alkoi kantautua kasvot kadulle päin istuneen Eikan vasempaan korvaan kovapohjaisten kenkien aikaansaama rytmikäs askellus. Harmaansiniseen pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja punaisenkukertavaan solmioon sonnustautunut mies tallusteli hyväntuulisena seisomaan nousseen Einon eteen, sillä Eino arvasi virallisen näköisen herrasmiehen olevan itse kuntajehu eikä hän siinä arvauksessa kovasti pieleen osunutkaan. Johtajan käsi oli puolimatkassa jo valmiiksi koholla ja valmiina riuskaan kädenpuristukseen. Kunnanjohtaja lausui Einon nimen ääneen ikään kuin tehden kysymyksen ja varmistaakseen tuohon aikaan aulassa ainoana olleen henkilön vieraakseen. Einon vastattua myöntävästi miehet esittäytyivät ja kättelivät, jonka jälkeen johtaja Latvala-aho osoitti kädellään tulosuuntaansa sivukäytävälle, jonne hän matkalaisen myös ohjasi. Miehet kävelivät yksissä tuumin käytävän päähän dirikan koruttomaan työhuoneeseen, jonka kalustus oli niukka. Eikka ja pomomies astuivat sisään ja ovi pamahti perässä kiinni. Perillä muutaman neliön tilavassa toimistohuoneessa oli aika lailla tavallinen, korkeissa pinoissa papereita pullollaan seisonut toimistopöytä ja sen edessä vierastuoliksi tarkoitettu istuin, eikä tilassa juuri sitten muuta ollutkaan tavanomaisten nykytaidesuuntausta kuvaavien taulujen ja istuvan presidentin mustavalkoisen muotokuvan lisäksi. Einoa jännitti niin, ettei hän ensisilmäyksensä jälkeen pannut tämän enempää merkille kalpean huoneen sisustuksesta tai tavaroiden järjestyksestä samalla kun hänen ystävällinen vanhempi isäntänsä kehotti miestä istumaan mukavan näköiselle kalusteelle parkkeeraten itsensä työpöydän takana odottaneelle kangaspäällysteiselle nojatuolille.
Pienessä kahvilassa oli vaivoin tilaa kahdelle pienelle pariisilaistyyliselle pyöreällä pöydälle ja kahdelle tuolille niiden ympärillä. Konditoriassa leijaili kaikkialla suloisen pullan tuoksu tervehtien asiakasta ja melkein heti sisään astuttuaan tämä törmäsi läpinäkyvään vitriiniin, jossa herkullisen näköiset pullat, leivonnaiset ja alempana vastaleivotut sämpylät ja kokonaiset sekaleivät, patongit ja voisarvet tarjosivat ensi alkuun silmänruokaa. Silmistä puheen ollen sähkösilmä ulko-oven pielessä oli toivottanut asiakkaan tervetulleeksi hetki sitten ja tuo heläjäväinen signaali oli kutsunut myös paikan kondiittorin takahuoneesta myymälän puolelle. Vanttera paakari valkoisessa sokerileipurin asussa oli rusoposkinen naisihminen ja kaikesta päätellen varmaan puodin Ulla, joka pulpahti tiskin taakse kuin taikaiskusta iloinen hymy naamallaan. Eikka aloitti ostostoimituksen tilaamalla kupin kahvia, mutta löydettyään äkkiarvaamatta katonrajasta riippuneen erikoiskahvilistan, tulikin toisiin ajatuksiin ja vaihtoi lennossa tilauksensa americanoksi. Raha vaihtoi taas omistajaa ja edellisestä käynnistä viisastuneena Eino tarjosi heti viiden euron rypistynyttä seteliä tottumansa luottokortin sijaan. Barista kääntyi ison italialaismerkkisen kahvinkoneen eteen takapöydän ääreen ja ryhtyi ammattilaisen ottein käyttelemään hurisevaa masiinaa, joka monivaiheisen rituaalin jälkeen sylkäisi pitkän lorauksen mustaa ihmejuomaa ison, laakeareunaisen kupin pohjalle. Ulla, jos tuota pehmeäposkista vaalean pulskahkoa neitoa sai tällä nimellä kutsua, nosti annoksen pienelle muovitarjottimelle ja asetteli sen yhä iloinen hymy suunpielissään Einon eteen tiskille. Metallinen kylmäalusta hikoili odottavaisesti tiskillä ja sen päällä oli kaksi pientä kannua, joista toinen oli kooltaan ja tilavuudeltaan toista suurempi jättäen kaverinsa koossa siis pienemmäksi. Kannuissa oli yleisen käsityksen mukaan maitoa ja kermaa, ja sen kumpaa oli missäkin purnukassa sai tietää kysymällä tai katsahtamalla kylmäkallen sivuun kiinnitetystä tarrasta tai vain yksinkertaisesti luottamalla onneensa tai kokemukseensa. Eikka olisi voinut lyödä sisällöistä vetoa ja sen enempää empimättä ja asiaa varmistamatta hän nosti isomman kannun ilmaan ja valkaisi amerikkalaistyyppisen kahvinsa ohuella ja lyhyellä norolla kevytmaitoa. Raavas mies ahtautui kolttu yllään pienen rottinkikalustesarjan väliin ja istahti nitisevälle tuolille, jonka pyöreä ja pehmustamaton istuinosa taisi olla tuuman tai pari liian pieni ison miehen takamukselle. Tokihan kalusteet näyttivät siroilta, jos niitä vain katseli, ja varmasti ne olisivat sopineet jonnekin Champs-Élysées’n varrelle jonkun sievän katukahvilan terassille, mutta härmäläisiin mittoihin ne olivat auttamattoman minimalistisia. Ai niin, meinasi vallan unohtua kertoa, että se koko ajan Eikan mukana seilannut trendikäs viikonloppukassikin sai luonnollisesti paikkansa jälleen kerran vastapäisellä jakkaralla, koska omistaja mielellään varoi laskemasta sitä mielestään usein likaisille ja arvatenkin runsaslukuisten bakteerikantojen vuoraamille lattioille.
