Makoisat kahvit ryystettyään Eino vaihtoi kadun puolta noin kymmentä vaille yksi iltapäivällä ja siirrätti itsensä kunnantalon vaatimattomasta paraatiovesta sisätiloihin käytävänomaiseen aulaan, jonka oikeanpuoleisella seinustalla, sisälle tultaessa, oli vastaanottopiste laakean lasiseinän takana. Keskelle tuon akvaarion ikkunaa oli lasileikkurilla tehty pieni pyöreä reikä mitä ilmeisimmin vastaanottovirkailijan kanssa kommunikointia varten. Nuori vaaleahiuksinen virkailijatar vastaili parhaillaan puhelimeen tai tarkemmin sanottuna sankaluuriin, joka kaartui korvalehdet peittäneestä kuulokekojeesta leuan tietämille ja siis suurin piirtein suun eteen kaapaten mikroskooppiseen mikrofoniinsa kaiken, mitä sylki suuhun toi ja toimittaakseen sanoman sitten elektronisia johtimia pitkin puhelinoperaation toisessa päässä kuunnelleen henkilön korvaan. Puhelu ei ollut pitkä ja Eino sai seuraavaksi puheenvuoron. Hän ilmoittautui kunnanjohtajan puheille, ja sentraalisantranakin toiminut virkailijatar ilmoitti vieraan saapumisesta napakalla sisäpuhelulla ja ohjasi sitten Eikan odottelemaan ja istumaan peremmälle aulan keinonahkaiselle sohvalle, kunnes johtaja sitten aikanaan tulisi henkilökohtaisesti noutamaan odottamansa kyläilijän. Minuutit kuluivat ja lähes tarkalleen kello kolmetoista sivukäytävältä alkoi kantautua kasvot kadulle päin istuneen Eikan vasempaan korvaan kovapohjaisten kenkien aikaansaama rytmikäs askellus. Harmaansiniseen pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja punaisenkukertavaan solmioon sonnustautunut mies tallusteli hyväntuulisena seisomaan nousseen Einon eteen, sillä Eino arvasi virallisen näköisen herrasmiehen olevan itse kuntajehu eikä hän siinä arvauksessa kovasti pieleen osunutkaan. Johtajan käsi oli puolimatkassa jo valmiiksi koholla ja valmiina riuskaan kädenpuristukseen. Kunnanjohtaja lausui Einon nimen ääneen ikään kuin tehden kysymyksen ja varmistaakseen tuohon aikaan aulassa ainoana olleen henkilön vieraakseen. Einon vastattua myöntävästi miehet esittäytyivät ja kättelivät, jonka jälkeen johtaja Latvala-aho osoitti kädellään tulosuuntaansa sivukäytävälle, jonne hän matkalaisen myös ohjasi. Miehet kävelivät yksissä tuumin käytävän päähän dirikan koruttomaan työhuoneeseen, jonka kalustus oli niukka. Eikka ja pomomies astuivat sisään ja ovi pamahti perässä kiinni. Perillä muutaman neliön tilavassa toimistohuoneessa oli aika lailla tavallinen, korkeissa pinoissa papereita pullollaan seisonut toimistopöytä ja sen edessä vierastuoliksi tarkoitettu istuin, eikä tilassa juuri sitten muuta ollutkaan tavanomaisten nykytaidesuuntausta kuvaavien taulujen ja istuvan presidentin mustavalkoisen muotokuvan lisäksi. Einoa jännitti niin, ettei hän ensisilmäyksensä jälkeen pannut tämän enempää merkille kalpean huoneen sisustuksesta tai tavaroiden järjestyksestä samalla kun hänen ystävällinen vanhempi isäntänsä kehotti miestä istumaan mukavan näköiselle kalusteelle parkkeeraten itsensä työpöydän takana odottaneelle kangaspäällysteiselle nojatuolille.
Pienessä kahvilassa oli vaivoin tilaa kahdelle pienelle pariisilaistyyliselle pyöreällä pöydälle ja kahdelle tuolille niiden ympärillä. Konditoriassa leijaili kaikkialla suloisen pullan tuoksu tervehtien asiakasta ja melkein heti sisään astuttuaan tämä törmäsi läpinäkyvään vitriiniin, jossa herkullisen näköiset pullat, leivonnaiset ja alempana vastaleivotut sämpylät ja kokonaiset sekaleivät, patongit ja voisarvet tarjosivat ensi alkuun silmänruokaa. Silmistä puheen ollen sähkösilmä ulko-oven pielessä oli toivottanut asiakkaan tervetulleeksi hetki sitten ja tuo heläjäväinen signaali oli kutsunut myös paikan kondiittorin takahuoneesta myymälän puolelle. Vanttera paakari valkoisessa sokerileipurin asussa oli rusoposkinen naisihminen ja kaikesta päätellen varmaan puodin Ulla, joka pulpahti tiskin taakse kuin taikaiskusta iloinen hymy naamallaan. Eikka aloitti ostostoimituksen tilaamalla kupin kahvia, mutta löydettyään äkkiarvaamatta katonrajasta riippuneen erikoiskahvilistan, tulikin toisiin ajatuksiin ja vaihtoi lennossa tilauksensa americanoksi. Raha vaihtoi taas omistajaa ja edellisestä käynnistä viisastuneena Eino tarjosi heti viiden euron rypistynyttä seteliä tottumansa luottokortin sijaan. Barista kääntyi ison italialaismerkkisen kahvinkoneen eteen takapöydän ääreen ja ryhtyi ammattilaisen ottein käyttelemään hurisevaa masiinaa, joka monivaiheisen rituaalin jälkeen sylkäisi pitkän lorauksen mustaa ihmejuomaa ison, laakeareunaisen kupin pohjalle. Ulla, jos tuota pehmeäposkista vaalean pulskahkoa neitoa sai tällä nimellä kutsua, nosti annoksen pienelle muovitarjottimelle ja asetteli sen yhä iloinen hymy suunpielissään Einon eteen tiskille. Metallinen kylmäalusta hikoili odottavaisesti tiskillä ja sen päällä oli kaksi pientä kannua, joista toinen oli kooltaan ja tilavuudeltaan toista suurempi jättäen kaverinsa koossa siis pienemmäksi. Kannuissa oli yleisen käsityksen mukaan maitoa ja kermaa, ja sen kumpaa oli missäkin purnukassa sai tietää kysymällä tai katsahtamalla kylmäkallen sivuun kiinnitetystä tarrasta tai vain yksinkertaisesti luottamalla onneensa tai kokemukseensa. Eikka olisi voinut lyödä sisällöistä vetoa ja sen enempää empimättä ja asiaa varmistamatta hän nosti isomman kannun ilmaan ja valkaisi amerikkalaistyyppisen kahvinsa ohuella ja lyhyellä norolla kevytmaitoa. Raavas mies ahtautui kolttu yllään pienen rottinkikalustesarjan väliin ja istahti nitisevälle tuolille, jonka pyöreä ja pehmustamaton istuinosa taisi olla tuuman tai pari liian pieni ison miehen takamukselle. Tokihan kalusteet näyttivät siroilta, jos niitä vain katseli, ja varmasti ne olisivat sopineet jonnekin Champs-Élysées’n varrelle jonkun sievän katukahvilan terassille, mutta härmäläisiin mittoihin ne olivat auttamattoman minimalistisia. Ai niin, meinasi vallan unohtua kertoa, että se koko ajan Eikan mukana seilannut trendikäs viikonloppukassikin sai luonnollisesti paikkansa jälleen kerran vastapäisellä jakkaralla, koska omistaja mielellään varoi laskemasta sitä mielestään usein likaisille ja arvatenkin runsaslukuisten bakteerikantojen vuoraamille lattioille.
Bussin kulkema maantie haarautui t-risteyksessä, joka häämötti muutaman metrin päässä bensiksen tontin kulman takana. Eino päätti kävellä tuohon risteykseen ja tarkistaa, mihin puiden taakse jäänyt tienhaara johti. Mutkan takaa näkyi sinipohjainen ja valkoreunainen opaskyltti, jonka valkoiset kirjaimet yhdessä tyylitellyn nuolen kanssa osoittivat keskustaan eli Einon kannalta siis aivan oikeaan suuntaan. Mitään jalkakäytäviä tällaisessa maaseutupitäjässä ei tietenkään ollut näin maanteiden varsilla, joten ainoaksi reitiksi valikoitui keskustaan johtaneen tien suuntaisesti metsän läpi raivattu yhdistetty lenkkipolku ja pyörätie. Sata tai pari sataa metriä käveltyään Eino tuli metsän reunaan ja eteen avartui selkeästi kauppalan keskustalta näyttänyt rakennusten keskittymä. Pyörätiekin vaihtui jalkakäytäväksi ja raitti tuntui olleen Löysäisten pääkatua vastaava espa, jonka varrelle oli kokoontunut kaikki pitäjän ydinpalvelut. Tien vastakkaisella puolella oli ensin oranssisävyiseen värimaailmaan verhottu osuuspankki ja vain muutaman askeleen päässä melkein sitä vastapäätä tönötti vihreässä kuosissa säästöpankki eli nämä institutionaaliset finanssipalvelut, jotka varmasti löytyivät jokaisesta vähänkin suuremmasta taajamasta. Paikallinen osuuskauppakin oli näillä kulmilla melkein pakollinen ilmestys, ja sitten tuli vastaan se Einon kaipaama kunnanvirasto kadun toisella puolella. Tasakattoinen, yksikerroksinen rakennus ei ollut koolla pilattu, mutta eipä kai sen kokoisessa yhdyskunnassa suurempaa tarvittukaan. Ollakseen vain uinuva pikkukylä kävi keskuskadulla jokseenkin tasainen liikenne, joka ei nyt aivan ruuhkan mittoihin sentään yltynyt. Joku ajoi autonsa kauppaliikkeen etupihalle parkkiin ja joku toinen taas kaasutteli sieltä juuri pois. Mummoja ja vähän vaarejakin taapersi apteekista sisään ja osulasta ulos. Kaikkiaan kylillä näytti melkoisen elävältä, ja hetken Eino siinä vauhdikasta menoa seurasikin ennen kuin muisti, että se jälkiruuaksi mainostettu kahvi jäi juomatta siellä äskeisessä räkälässä. Toisaalta eipä häntä juurikaan houkuttanut tuntikausia parkkiintunutta kahvintapaista notkeaa tervaa kitatakaan etenkään, kun se oli seissyt mitä ilmeisimmin aamusta asti siinä pyöreässä lasipaljussa, jota myös kahvipannuksi kutsuttiin. Nopea vilkaisu rannekelloon selvitti ajan kulun ja isoviisari oli kääntynyt pystyasennostaan myötäpäiväiseen suuntaan vasta viisitoista minuuttia aiemmin. Aivan kuntataloa vastapäätä eli sillä samalla puolella pikipintaista katua, jolla Eino jo valmiiksi seisoskeli, oli äkäisesti laskettuna pieni neljän tai viiden putiikin, jälleen kerran tasakattoinen ja yksikerroksinen ostoskeskukseksi kai sitten luonnehdittava rivitalomainen kaupparypäs, jonka keskimmäisessä liikehuoneistossa piti majaansa Ullan konditoria ja kahvila tai ainakin näin suureen lasiseen näyteikkunaan oli koristeellisella käsialakirjoitusta muistuttaneella Lucida-fontilla teipattu. Kahvilaa Eino tässä kaipasikin ja tuumi ehtivänsä kaataa kurkkuunsa kupposen kolmessa vartissa, joten mieshän suori mutkat ja asteli kuppilaan pitkonvääntäjän pakeille.
