Pienessä kahvilassa oli vaivoin tilaa kahdelle pienelle pariisilaistyyliselle pyöreällä pöydälle ja kahdelle tuolille niiden ympärillä. Konditoriassa leijaili kaikkialla suloisen pullan tuoksu tervehtien asiakasta ja melkein heti sisään astuttuaan tämä törmäsi läpinäkyvään vitriiniin, jossa herkullisen näköiset pullat, leivonnaiset ja alempana vastaleivotut sämpylät ja kokonaiset sekaleivät, patongit ja voisarvet tarjosivat ensi alkuun silmänruokaa. Silmistä puheen ollen sähkösilmä ulko-oven pielessä oli toivottanut asiakkaan tervetulleeksi hetki sitten ja tuo heläjäväinen signaali oli kutsunut myös paikan kondiittorin takahuoneesta myymälän puolelle. Vanttera paakari valkoisessa sokerileipurin asussa oli rusoposkinen naisihminen ja kaikesta päätellen varmaan puodin Ulla, joka pulpahti tiskin taakse kuin taikaiskusta iloinen hymy naamallaan. Eikka aloitti ostostoimituksen tilaamalla kupin kahvia, mutta löydettyään äkkiarvaamatta katonrajasta riippuneen erikoiskahvilistan, tulikin toisiin ajatuksiin ja vaihtoi lennossa tilauksensa americanoksi. Raha vaihtoi taas omistajaa ja edellisestä käynnistä viisastuneena Eino tarjosi heti viiden euron rypistynyttä seteliä tottumansa luottokortin sijaan. Barista kääntyi ison italialaismerkkisen kahvinkoneen eteen takapöydän ääreen ja ryhtyi ammattilaisen ottein käyttelemään hurisevaa masiinaa, joka monivaiheisen rituaalin jälkeen sylkäisi pitkän lorauksen mustaa ihmejuomaa ison, laakeareunaisen kupin pohjalle. Ulla, jos tuota pehmeäposkista vaalean pulskahkoa neitoa sai tällä nimellä kutsua, nosti annoksen pienelle muovitarjottimelle ja asetteli sen yhä iloinen hymy suunpielissään Einon eteen tiskille. Metallinen kylmäalusta hikoili odottavaisesti tiskillä ja sen päällä oli kaksi pientä kannua, joista toinen oli kooltaan ja tilavuudeltaan toista suurempi jättäen kaverinsa koossa siis pienemmäksi. Kannuissa oli yleisen käsityksen mukaan maitoa ja kermaa, ja sen kumpaa oli missäkin purnukassa sai tietää kysymällä tai katsahtamalla kylmäkallen sivuun kiinnitetystä tarrasta tai vain yksinkertaisesti luottamalla onneensa tai kokemukseensa. Eikka olisi voinut lyödä sisällöistä vetoa ja sen enempää empimättä ja asiaa varmistamatta hän nosti isomman kannun ilmaan ja valkaisi amerikkalaistyyppisen kahvinsa ohuella ja lyhyellä norolla kevytmaitoa. Raavas mies ahtautui kolttu yllään pienen rottinkikalustesarjan väliin ja istahti nitisevälle tuolille, jonka pyöreä ja pehmustamaton istuinosa taisi olla tuuman tai pari liian pieni ison miehen takamukselle. Tokihan kalusteet näyttivät siroilta, jos niitä vain katseli, ja varmasti ne olisivat sopineet jonnekin Champs-Élysées’n varrelle jonkun sievän katukahvilan terassille, mutta härmäläisiin mittoihin ne olivat auttamattoman minimalistisia. Ai niin, meinasi vallan unohtua kertoa, että se koko ajan Eikan mukana seilannut trendikäs viikonloppukassikin sai luonnollisesti paikkansa jälleen kerran vastapäisellä jakkaralla, koska omistaja mielellään varoi laskemasta sitä mielestään usein likaisille ja arvatenkin runsaslukuisten bakteerikantojen vuoraamille lattioille.

Bussin kulkema maantie haarautui t-risteyksessä, joka häämötti muutaman metrin päässä bensiksen tontin kulman takana. Eino päätti kävellä tuohon risteykseen ja tarkistaa, mihin puiden taakse jäänyt tienhaara johti. Mutkan takaa näkyi sinipohjainen ja valkoreunainen opaskyltti, jonka valkoiset kirjaimet yhdessä tyylitellyn nuolen kanssa osoittivat keskustaan eli Einon kannalta siis aivan oikeaan suuntaan. Mitään jalkakäytäviä tällaisessa maaseutupitäjässä ei tietenkään ollut näin maanteiden varsilla, joten ainoaksi reitiksi valikoitui keskustaan johtaneen tien suuntaisesti metsän läpi raivattu yhdistetty lenkkipolku ja pyörätie. Sata tai pari sataa metriä käveltyään Eino tuli metsän reunaan ja eteen avartui selkeästi kauppalan keskustalta näyttänyt rakennusten keskittymä. Pyörätiekin vaihtui jalkakäytäväksi ja raitti tuntui olleen Löysäisten pääkatua vastaava espa, jonka varrelle oli kokoontunut kaikki pitäjän ydinpalvelut. Tien vastakkaisella puolella oli ensin oranssisävyiseen värimaailmaan verhottu osuuspankki ja vain muutaman askeleen päässä melkein sitä vastapäätä tönötti vihreässä kuosissa säästöpankki eli nämä institutionaaliset finanssipalvelut, jotka varmasti löytyivät jokaisesta vähänkin suuremmasta taajamasta. Paikallinen osuuskauppakin oli näillä kulmilla melkein pakollinen ilmestys, ja sitten tuli vastaan se Einon kaipaama kunnanvirasto kadun toisella puolella. Tasakattoinen, yksikerroksinen rakennus ei ollut koolla pilattu, mutta eipä kai sen kokoisessa yhdyskunnassa suurempaa tarvittukaan. Ollakseen vain uinuva pikkukylä kävi keskuskadulla jokseenkin tasainen liikenne, joka ei nyt aivan ruuhkan mittoihin sentään yltynyt. Joku ajoi autonsa kauppaliikkeen etupihalle parkkiin ja joku toinen taas kaasutteli sieltä juuri pois. Mummoja ja vähän vaarejakin taapersi apteekista sisään ja osulasta ulos. Kaikkiaan kylillä näytti melkoisen elävältä, ja hetken Eino siinä vauhdikasta menoa seurasikin ennen kuin muisti, että se jälkiruuaksi mainostettu kahvi jäi juomatta siellä äskeisessä räkälässä. Toisaalta eipä häntä juurikaan houkuttanut tuntikausia parkkiintunutta kahvintapaista notkeaa tervaa kitatakaan etenkään, kun se oli seissyt mitä ilmeisimmin aamusta asti siinä pyöreässä lasipaljussa, jota myös kahvipannuksi kutsuttiin. Nopea vilkaisu rannekelloon selvitti ajan kulun ja isoviisari oli kääntynyt pystyasennostaan myötäpäiväiseen suuntaan vasta viisitoista minuuttia aiemmin. Aivan kuntataloa vastapäätä eli sillä samalla puolella pikipintaista katua, jolla Eino jo valmiiksi seisoskeli, oli äkäisesti laskettuna pieni neljän tai viiden putiikin, jälleen kerran tasakattoinen ja yksikerroksinen ostoskeskukseksi kai sitten luonnehdittava rivitalomainen kaupparypäs, jonka keskimmäisessä liikehuoneistossa piti majaansa Ullan konditoria ja kahvila tai ainakin näin suureen lasiseen näyteikkunaan oli koristeellisella käsialakirjoitusta muistuttaneella Lucida-fontilla teipattu. Kahvilaa Eino tässä kaipasikin ja tuumi ehtivänsä kaataa kurkkuunsa kupposen kolmessa vartissa, joten mieshän suori mutkat ja asteli kuppilaan pitkonvääntäjän pakeille.

Naapuripöydän kovaääninen keskustelukin taukosi, kun työmiehet saivat vihdoin aidossa voissa paistetut ja loistevaloputkien alla kiiltäneet tirisevät leikkeensä ja alkoivat Eikan tavoin ahmia suutaan täyteen. Hetkeen ei ravintolasalista kuulunut muuta kuin tauottoman iskelmäkarusellin alati vaihtuneiden kappaleiden sävelmät. Pian pihalle kaartoi toinenkin pakettiauto, jonka kyljessä neonvärinen teippaus kertoi sen kuuluneen paikalliselle sähköliikkeelle. Tästäkin autosta ulostui haalaripukuinen parikaksikko rotevia miehiä, jotka hekin löysivät itsensä kohta samasta salista siellä jo entuudestaan murkinalla olleiden jatkoksi. Kohtapuoliin pöytä toisensa jälkeen täyttyi niin, että monet ruokailutasot jouduttiin jakamaan, ei nyt sentään aivan ventovieraiden, mutta ainakin kyläläisten kesken. Einon seuraa sentään kartettiin, sillä moni kaiketi näki jo kaukaa, ettei fiinisti pukeutunut ja harhaanjohtavasti liikemiehenä esiintynyt muukalainen tainnut kuulua aivan paikalliseen väkeen. Ensinnä ruokailemaan tullut nuorempi parivaljakko ehti lähteä, ja noin tunnin ajan baarissa piti kiirettä kuin Aleksanterinkadulla iltaruuhkan aikaan. Koko sen ajan paikallinen puliveivari istuskeli peränurkassa yksinäisessä pöydässään siemaillen aika ajoin kolpakostaan huikat eikä kukaan tahtonut jakaa neljän istuttavaa pöytää hänenkään kanssa. Eino seurasi lokaalin lukaalin menoa tarkkaavaisesti ja hyvällä mielenkiinnolla. Yllättäen villiintymään päässyt pienenpuoleinen ravintolasalonki hiljeni tyystin kello kahdentoista aikoihin, ja Einokin katsoi parhaakseen ryhtyä lopettelemaan, vaikka eipä tuossa paljon enää mitään lopettelua ollut, kun lautanenkin oli tullut kaavittua puhtaaksi jo aikapäiviä sitten. Likipitäen tunnin kuluttua eli yhdeltä iltapäivällä paikallista aikaa ruokailunsa päättäneellä misterillä oli se tapaaminen kunnanisän kanssa ja sitä ennenhän piti vielä löytää se toistaiseksi jemmassa ollut kunnantalo. Emäntä keräili pöydille jätettyjä astioita pinoten niitä ammattitaitoisesti vasemman käden turviin ja tuli vuorostaan Eikan pöydän luo, katsahti tyhjää lautasta ja äännähti laiskasti narahtaen.

- Valmis?

Eino katsoi ylös naisen vihreisiin silmiin ja päätään nyökäyttäen antoi ääneen positiivisen vastauksen ja kiitteli lounaasta. Silmiään muljauttaen ja mitään edelleenkään sen enempää sanomatta kuikelo korjasi katse pöytään päin kohdistettuna veitsen ja haarukan koukkuasennossa olleen vasemman käden pitelemän lautasen päälle siellä jo ennestään olleiden työkalujen joukkoon hienosti ristiasentoon asetellen ja nosti Einon tyhjäksi nuollun näköisen lautasen kyynärtaipeen varassa pitelemänsä taapelin päällimmäiseksi ja kopsutteli astiapino sylissään heilurioven läpi keittiön puolelle. Eikka nousi ylös seisomaan ja kiskaisi berberinsä niskaan ja viikonloppukassiaan tavoitellen hiukkasen siinä harmitteli, kun emäntä katosi näköpiiristä niin nopeasti. Hän olisi halunnut kysyä, missäpäin kunnantalo sijaitsi, ja kun naista ei sen koommin vähän aikaan enää näkynyt ja kun siltä pultsariltakaan ei tohtinut kysyä, otti Eino kapsäkkinsä käteen ja paineli ulos toivoen jonkun kyläläisen tulevan vastaan ja opastavan utraa ummikkovierailijaa.