Odottamisen sietämättömyys

Ensi vuoden eduskuntavaalien vaalityö on alkanut. Yksi jos toinenkin politiikan päivätyöläinen on jälleen herännyt talviuniltaan ja noussut parrasvaloihin muistuttamaan äänestäjilleen olemassaolostaan. Suomessa demokratia toimii tyydyttävästi. Kansa saa valita kansanedustajat suorilla vaaleilla, vaikka erityisesti Suomessa ikäjakauma vääristääkin tulosta. Suurien ikäluokkien eli sotien jälkeen syntyneiden äänimäärät painavat paljon. Tulokset ovat myös sen mukaiset. Sosialidemokraattinen puolue eli SDP on vuosikymmenestä toiseen Keskustapuolueen rinnalla maamme suurin puolue. Muutosta ei näytä tulevan, sillä menestys jatkuu juuri niin kauan kuin äänestäjiä riittää. Ja niitähän meillä riittää, kiitos suurten ikäluokkien ja nukkuvan nuorison. Olemme tottuneet pitämään SDP:tä maamme suurimpana puolueena. Menestys on ollut puolueellekin niin automaattista, ettei kukaan puolueen johdossa ole vakavissaan enää vuosikausiin pitänyt toista sijaa mahdollisena. Sellaisesta skenaariosta ei ole tarvinnut keskustella.
Menestyksestä toiseen tottuneella johtajalla on vaarana muuttua diivaksi. Hänestä tulee ylimielinen, äksyilevä sekä tukijoitaan ja kannattajiaan halventava öykkäri. Kuten tunnetusti tiedämme, valta nousee päähän kuin vappujuoma, ja se humalluttaa, juovuttaa ja lopulta sokaisee vallannauttijan. Menestyksestä toiseen tottuneella johtajalla on vaarana muuttua diivaksi. Vallasta on vaikea luopua, kun sitä on kerran saanut. Se on addiktiivinen. Pelkkä pelkokin vallan menettämisestä tai sen osittaisestakin hupenemisesta saa ihmisen suojeluvaiston liikkeelle. Vallan säilyttämiseksi ollaan valmiita tekemään lähes mitä tahansa. Politiikassakin on paljolti kysymys vallasta. En täysin tunne sosiaalidemokraattien tarkoitusperiä, mutta paljon niistä kertonee se, että Suomi tuntuu yhä olevan yksi maailman kommunistisimmista valtioista. Monille Sosialidemokraattisen puolueen johtohenkilöille on ollut vaikeaa uskoa, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Maailman ainoa todellinen supervalta eli Yhdysvallat on kapitalismin perikuva ja sosialismin haastaja. Sen ihannoima markkinavoimien säätelemä talous ei mitä ilmeisimminkään mahdu sosiaalidemokraattien maailmankuvaan, missä monopolit ja oligarkiat piilotetaan veljeyden ja tasa-arvon taakse.
Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajasta Eero Heinäluomasta käytetään ivallista Don Eero -mafiosonimeä. Titteli kuvaa osuvasti niin kyseisen henkilön kuin puolueenkin tapaa toimia demokratian vastaisesti. Kähmintä ja poliittiset sopimukset, kilpailijoiden soimaaminen, kuvainnolliset puukoniskut selkään, häikäilemätön ja öykkärimäinen käytös sekä ylimielisyys ovat sisäpolitiikkamme aseet. Edessä olevat eduskuntavaalit ovat koventaneet otteita entisestään. Suomessa on perinteisesti suurimman puolueen puheenjohtajasta leivottu automaattisesti maamme pääministeri. Heinäluomalla on siis auvoinen tulevaisuus tiedossa. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, mikään ei uhkaa väistämätöntä kohtaloa. Enää puuttuu vain pakastevirka Suomen Pankin pankinjohtajana. Sitten on saavutettu lähes kaikki, mitä Suomen sisäpolitiikassa voi saavuttaa. Presidenttiyttä ei kukaan havittele enää tosissaan eikä eduskunnan puhemiehellä ole riittävää näkyvyyttä. Eero Heinäluoma ei malta odottaa eduskuntavaalien tulosta. Hän onkin aloittanut sosiaalidemokraateille tyypillisen, aina vaalien alla alkavan parjauskampanjan, missä suurimmat porvaripuolueet eli Kokoomus ja Keskusta ovat uhka maamme hyvinvoinnille.
Heinäluoma väittää, että Kokoomus ja Keskusta ovat solmineet salaisen kassakaappisopimuksen eduskuntavaalien tuloksesta. Hänen mukaansa nämä puolueet ovat sopineet keskenään syrjäyttävänsä sosiaalidemokraatit hallituksen muodostamisneuvotteluissa. Don Eeron vainoharhaisuus on ymmärrettävää. Onhan hän ensimmäistä kauttaan suuren puolueen puheenjohtajana. Mikään ei saa nyt mennä vikaan. Kukaan ei saa estää Eeroa nousemasta Suomen pääministeriksi. Mitään sopimusta ei tietenkään ole. Ainoa sopimus, joka todistettavasti on olemassa, on sosiaalidemokraattien oma näkemys omasta miehestä politiikan huipulla. SDP on käytännössä jo päättänyt, että seuraavan pääministeri nimi on Eero Heinäluoma. Tämä, jos mikä on poliittinen kassakaappisopimus, halusi kansa sitä tai ei! Don Eerolla on nyt edessään sietämätön ja tuskainen odottamisen syksy.